Hiljaista

Koko perhe on ollut tautien lannistama jo yli 2 viikkoa. Pahiten olen käsinyt itse. Aloitin vatsatautiepidemian ensimmäisenä ja lopetin viimeisenä. Hirveä tauti. Vatsakipu oli miltei kestämätön ja päättyi hurjaan vesiripuliin. Oltiin 27 tuntia terveinä ja seuraava epidemia ähti liikkeelle.

Kuumeilun, loppumattoman räkänoron ja keuhkot halkaisevan yskän lisäksi taudinkuvaan kuuluu äänenmenetys. Itse olen ollut äänetön 4 päivää. Ensimmäinen oli 2 päivää hiljainen, ihanaa. Toinen oli 2 päivää hiljaa, ihanaa. Oma hiljaisuus on hiljentänyt tyttöjä muutenkin. Kuiskaukseen on saanut usein kuiskatun vastauksen. Omaa äänenkäyttöä tämä kyllä pistää miettimään. Korotan komentaessa helposti ääntäni ja tytöt ovat ottaneet tästä mallia. Meillä liian usein joku korottaa ääntään. Nyt kun oma ääni alkaa palautumaan pitää yrittää käyttää sitä hallitummin.

Meidän isi osaa

Puistossa aamupäivällä tarkkailtiin huoltomiehen edesottamuksia ja äitien kesken päiviteltiin miehen logiikkaa.

Tapahtuma eteni näin: Huoltomies kurvaa pihaan pick-upillaan ja hiekottaa auton perässä olevalla hiekoituskoneella sisääntuloväylän, joka on sula. Asfalttiin ropsahtelee kivasti. Meidän neidit ovat varsin kiinnostuneita autoista ja asettuvatkin asemiin tarkkailemaan jatkoa. Hiekoittamista pitäisi jatkaa 15 metriä lisää talon kulmalta ulko-ovelle.

90 asteen mutka vaan on liian tiukka autolle, eikä se käänny sitten mitenkään. Mies yrittää etuperin ja pakittamalla. Turhautuneena päättää kääntyä lumipenkan kautta. Ajaa nokka edellä penkaan ja jää jumiin vallien väliin. Aikaa kuluu noin 40 minuuttia ennen kuin auto on poissa penkasta ja 15 metrin hiekoitus onnistuu. Vaitoehtoja olisivat olleet 1) hiekoitus käsin, noin 6 minuuttia tai 2) ajaminen kentän kautta, noin 3 minuuttia.

Paras hetki oli kun me naiset sitten menimme auttamaan huoltomiestä. Tytöt tuli perässä ja Ensimmäinen totesi hikiselle huoltomiehelle: "Mun isi kyllä osais ajaa tota autoa!"

Ihan niin kuin äidilläkin

Ensimmäinen on innoissaan kuullessaan taikasanan kauppaan tai kylään. Ihanaa, saa pukeutua farkkuihin ihan niin kuin isi ja äiti. Farkkuja käytetään toki myös kotona. Usein yhdistelmät ovat erikoisia ja huipputrendikkäitä. Paitoja pitää normaalitilassa olla päällekkäin noin 3 ja kaikkien hihat tulee olla käärittyinä kyynärtaipeeseen. Alaosaa peittää vähintään pitsisukkahousut ja edellä mainitut farkut, joiden päällä usein käytetään hametta. Väri- ja kuosiyhdistelmät ovat silmiinpistävän erikoisia.

Vaateshow alkaa aamulla heräämisestä ja päättyy illalla nukkumaan mennessä. Äidin tehtävä on rankka. Vaatteiden lajittelua, viikkausta ja kaapittamista yhä uudelleen ja uudelleen.

Ensimmäinen on myös kiinnittänyt huomion itsensä ja äitinsä erohin. Tietää hyvin, että ollaan molemmat tyttöjä, mutta äiti vähän isompi. Jokin aika sitten totesi aamulla minua katsellessaan, että haluaisi myös hiuksia tuonne alas, "ettei tarvitse käyttää pikkuhousuja".

Haluan isoksi

Ensimmäinen haluaa joka päivä kasvaa isoksi. Hyvä ikä ei tunnu olevan koskaan. Syyt ovat seuraavanlaisia:

"Haluan isoksi, että mun jalat tulee pitkiksi ja menen isin kanssa uimakouluun" tai
"Haluan isoksi, että mun tukka kasvaa" tai
"Haluan isoksi, niin että saan samanlaiset farkut kun äiti".

Toinen taas haluaa toistaiseksi isoksi vain, jotta saisi letit. Muuten taitaa olla kohtuullisen tyytyväinen.

Kypsyminen

Täyspäiväinen kotiäitiys alkoi tökkimään vuosi sitten. Osa-aikatyöt olivat pelastus, nyt nekään ei enää riitä. Käytiin viemässä päivähoitohakemukset päiväkotiin. Syksyllä pääsen oikeisiin töihin. 4 vuotta kotona riittää minulle. Lapsetkin ovat syksyllä 2 v 9kk ja 4 v 2 kk, joten nuo pärjännevät päikkärissä erinomaisesti.

Vahvistusta tähän sain kun Ensimmäinen, joka ei yleensä puhu vieraille, esitteli itsensä reippaasti tädeille ja pamautti vielä päälle iän ja osoitteenkin. Katselin vierestä ihmetellen muukalaista. Viiteitä on saatu aikaisemminkin. Minun läsnäoloni vaikuttaa todella paljon hänen käytökseensä.

Päivähoitohakemusten jättämisen jälkeen kotona oleminen on tuntunut taas kivalta. Tämä loppuu joskus / Tätä on vain vähän jäljellä- tunteet pitävät siitä huolen. Olen jopa taas ryhtynyt aikaansaavaksi. Olen soitellut kavereille, olen ommellut, neulonut ja ryhtynyt kirjoittamaan tätä blogia.

Sataa

Istutaan 17 bussissa. Ulkona sataa kevyttä lunta isoina hiutaleina. Toinen toteaa: "Sataa". Ensimmäinen vastaa: "Joo, sataa, mutta noi on niinku höyheniä". Yhdessä vaan tuijotetaan kaikessa rauhassa.

Jopa 17 bussissa, joka matelee hijaa eteenpäin, kaikki toppakampeet päällä, puurotappeluiden ja sohvaa lähestyvien voisormien jälkeen, onnen tunteeni kasvaa. Miten ne onkin niin täydellisiä?

Valoa

Maaliskuu! Aurinko! Kevät! Tätä on odotettu.

Odottamattomia asioita sen sijaan tapahtui juuri hoidellessani ruokailun jälkeisiä vessakäyntejä. Ensimmäinen oli käynyt kakalla pöntöllä ja pyysi pesemään pepun bideesuihkulla. Hoidin homman. Toinen tuli ja ilmoitti vaipasta löytyvän tavaraa. Otin vaipan pois, nostin pöntölle istumaan, pesin pepun samaisella suihkulla. Nostin tytön pois ja tyhjensin vaipan sisällön pyttyyn. Sisältö olikin kova pingispallo, joka aiheutti hyökyaallon, jonka roiskeet tunsin virkistävinä kasvoillani. Kiva.

Löysin eilen tällaisen kuvan ja pienessä päässä liikkui monta kysymystä. Miten kuva on otettu? Eikö Kiinassa ole sähköä maaseudulla? Onko Venäjä todella noin tyhjä? Entä Australia, onko se ikävä paikka?

Popsi, popsi porkkanaa

Toinen tuli aamulla iloisena omasta huoneestaan ja lauleskeli näin:
"Popsi popsi porkkanaa, hampaita se pahvistaa..."

Seuraavassa hetkessä samainen tyttö puree sisartaan sormeen, koska toinen ei antanut oranssia tussia (porkkanan värittämiseen). Äidin oli aika puuttua peliin. Pyysin Toista halamaan ja pyytämään anteeksi. Halasi, mutta mitään ei pukahtanut, vaikka osaa ja tietää. Pyysin toistamiseen. Toinen katsoi minua uhmakkaasti: "En!" Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, jäähyrangaistuksen ja itkun jälkeen kuuluu vaimea: "Ankeesti" (suom. anteeksi). Eipähän ole yksitoikkoista, tosin kivempääkin puuhaa olisi.